Kuolema ja suru on osa elämää. Meillä kaikilla. On mennyt yli 2 kk siitä, kun isä löydettiin kuolleena. Ja kuukausi siitä, kun sain puhelun lääkäriltä, että äidin aivosyöpä on uusiutunut ja mitään ei ole enää heidän puolelta tehtävissä. 7 kk sitten en ajatellut ihan tällaista 2017 vuotta tulevan – kaikki oli ”hyvin”.
Kukaan meistä ei ajattele tällaisia asioita itselleen tapahtuvan, sillä ”minullahan on kaikki hyvin”. Tosiasia on vain se, että kukaan meistä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu – siispä nauttikaa ja rakastakaa elämäänne sekä ympärillänne olevia ihmisiä! Älkää jättäkö asioita aina vain huomiseksi tai myöhemmäksi, se voi todella olla jo silloin liian myöhäistä. Ikävä kyllä.
Itselle ei onneksi jäänyt isän suhteen tunteita ”voi kumpa olisin tehnyt sitä ja tätä”. Sillä minä vietin hänen kanssaan aikaa viikottain ja meillä oli kaikki hyvin. Siitä olen niin onnellinen! 👪 💕 Tässä surussa olisi nimittäin kauheaa, jos pitäisi potea vielä jotain omantunnon tuskia.
Minä päätin jo aikoja sitten, että haluan viettää perheeni ja vanhempieni kanssa paljon aikaa, juuri sen takia, koska ikinä ei tiedä koska heidän aikansa tulee. Ja rakastin ja rakastan heitä niin paljon, etten oikein osaa olla erossakaan heistä. Ja onneksi niin – nyt on muisti täynnä ihania muistoja, hetkiä ja tunteita. Tosin välillä nämä muistot raastavat sydäntä, kun tajuaa, ettei niitä hetkiä tule enää koskaan saamaan takaisin. 😔
Kuoleman tuoma henkinen kipu
Viime viikko on ollut minulle jotenkin henkisesti todella rankka. Olen itkenyt isääni ja äitini tilannetta PALJON, puhunut itsekseni ääneen ja kieriskellyt lattialla itkunsekaisissa tunteissa – tietämättä mitä tehdä seuraavaksi ja miten tämän kaiken käsittelisi. Kumpa saisi edes yhden päivän takaisin, jolloin saisi tuntea, että kaikki on hyvin ja olemme yhdessä. 💛
Kesä tuo mieleen kesämökkimme, missä vietimme kesäisin paljon aikaa perheen kesken. Siihen mökkiin ja pihapiiriin liittyy lukemattomia iloisia muistoja. Tietyt suomalaiset laulut ovat saaneet minut purskahtamaan itkuun, kun mieleeni palaa hetki lapsuudesta mökillä.. Isäni kun kuunteli siellä aina iskelmä-radiota päivät pitkät.
Nyt sitä tajuaa, että kun juhannuksena mökille menee, ei isä ole siellä enää huudattamassa radiota, valmistamassa meille kesän ensimmäistä mansikkakakkua ja lämmittämässä puusaunaa..
Eikä liioin äiti, tekemässä kanssani koivunoksista vihtoja ja askartelemassa kaikkea typerää, mitä mieleemme juolahtaakaan – sillä hän puolestaan makaa vuodeosastolla puolet vartalostaan ”halvaantuneena”.. Ei pysty itse kuin syömään, kaikki muu on avustettava.. 😞
Mikään ei ole enää kuin ennen. Ja se on vain hyväksyttävä. Elän tällä hetkellä ”tyhjää hetkeä”, eli elän vain ja suoritan päiväni, pystymättä ajatella tulevaisuuttani kovin selkeästi, sillä se on kuin sekaisin oleva palapeli. En tiedä mitä tehdä ja mihin päin mennä, elän ja olen vain. Koitan etsiä paikkaani tässä tilanteessa.
Power of Positivity
En silti menetä ikinä toivoa äitini parantumisesta, vaikka lääkärit eivät voi tai osaa enää mitään hänen eteensä tehdä – eivätpä he ole tähän päivään mennessäkään tehneet kaikkea, mitä olisivat voineet..
- Esimerkiksi kirjoittaneet kuntoutuskeskukseen meno puoltoa, jotta äitini edes kävelisi omin jaloin.
- Eivät syötä hänelle gluteenitonta ja viljatonta ruokaa, vaikka se olisi hänelle parhaaksi, sillä sitä ei ole todettu eikä viitsitä edes ottaa kokeita, vaikka äitiä sattuu mahaan usein? Okei – helpotetaan asiaa, leivon hänelle itse leipää, ja kirjoitan päälle lapun ”äidille tätä leipää normaalin sijasta”. Antavatko he sitä? Hmm…EIVÄT. En tajua mikä siinä on niin hemmetin vaikeeta.
- Peruivat hänen silmälääkärinsä, koska eivät osaa parantaa hänen syöpäänsä – miksi siis yrittää parantaa hänen näkönsä, kun hän tilastoiden mukaan ei selviä syövästä??
- Eivät kirjoita kuulokokeiisiin menoa, jotta äitini saisi kunnolliset kuulolaitteet ja pystyisi keskustelemaan paremmin – sillä hänhän on tuomittu kuolemaan – miksi siis laittaa rahaa häneen?
Ja tässä vain osa asioista. Uskomatonta meininkiä ja näin tosiaan meillä Suomessa.
Olen lopen kyllästynyt tähän taisteluun ja jankkaamiseen lääkäreiden kanssa. Jos lääkärin tehtävä on auttaa ja parantaa – miksi ei kuitenkaan tehdä kaikkea, mitä pystyttäisiin? Loppupeleissä kaikkia ei valitettavasti kiinnosta potilas ja hänen elämänsä, sillä hoito on monotonista ja luetaan ennemmin tilastoja sekä uskotaan niihin – sillä tilastothan ovat yhtä kuin raamattu.
Voi kumpa tietäisittekään, kuinka raskasta avun saanti on ollut.. Tämä maailma on julmempi ja kylmempi, kuin uskottekaan. Raha on se mikä ratkaisee. Missä ihmisarvo ja tasavertaisuus? Ja mistä me oikein niitä veroja maksammekaan..? 😠 Äitikin maksanut koko elämänsä ja tässä kiitos?
kuka päättää kuka kuolee?
Kysymys kuuluukin, kuka päättää, kuka kuolee ja milloin?
Minusta ei kukaan, eivät lääkärit ainakaan, he eivät ole jumalia tai viikatemiehiä. He tekevät oman osaamisen työnsä, piste.
Onko silloin oikein sanoa potilaalle, että ”tällaisesta ei selviä”? Minusta EI. Se on moraalisesti väärin, sillä parantuneita löytyy tasan samasta sairaudesta – mistä he siis tietävät ettei äiti parane? Ei ehkä heidän hoidolla – mutta entä muilla?
Kuolemaa ei voi tietää – ei kukaan meistä – jokainen on yksilö. Jokaisella on mahdollisuus parantua ja elää, kunhan hänen toivoa ja uskoa ei poljeta kohti lattiaa. Vähemmästäkin silloin masentuu ja menettää toivon kaikkeen ja myös tällöin keho luovuttaa.
Ihmisten tulisi miettiä enemmän: ”entä jos tuo olisi minä tai minun läheinen?” ”kuinka haluaisin, että itseäni kohdeltaisiin ja hoidettaisiin?” Mutta harva osaa tämän jalon sympatia taidon. Odottakaa vain, kun teidän kohdallanne sanotaan sanat ”sinulla on syöpä” – se pistää varmasti miettimään.
Minulla ei ole tarkoitus loukata ketään tai halveksua ketään, mutta oikeasti, tämä ei todellakaan ole ollut helppo taival tallustettavana. Niin paljon on saanut pettyä meidän ”hyvinvointivaltio” Suomen toimintaan, ettei tosikaan. Ja fakta on: kaikki ihmiset eivät ole ”hyviä”. On toki paljon hyvääkin, mutta myös todella paljon huonoa. Säälin todella heitä, joilla ei ole läheisiä huolehtimassa, sillä kyllä he ovat ne, jotka jäävät avun saannissa vielä vähemmälle huomiolle.. 😢
Onneksi äidillä on me lapset, me jotka häneen uskomme. Me, jotka käännämme jokaisen kiven, löytääksemme uuden tavan tai asian parantaakseemme hänet. Me, jotka emme menetä uskoamme koskaan. 💖 🙏 Ilman perhettä, olisi moni asia toisin. 🙏
On olemassa paljon muuta, kuin länsimainen lääketiede. On olemassa lukemattomia asioita, mitkä vaikuttavat syövän syntyyn, leviämiseen ja sen sammuttamiseen. On vain vaikea toteuttaa näitä asioita, jos äitiä hoitava henkilökunta ei niihin asioihin usko – vaikka voisivat hieman valaista itseään 2000-luvulle ja lukea näitä syöpäopuksia ja tutkimuksia.
Niiden avulla saataisiin aika moni pelastettua kuolemalta, kun hoidettaisiin kokonaisvaltaisemmin potilaita. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa ja on minusta typerää olla antamatta mahdollisuutta muille tavoille. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Onneksi olen saanut apua muualta. Löytänyt ihmisiä, jotka OIKEASTI välittävät. Ihmisiä, joilta tulee aitoja kyyneleitä tavatessaan äidin ja halusta auttaa ja parantaa hänet. Onneksi heitä on olemassa – ilman heitä, en ehkä itse olisi jaksanut ja pysynyt niin vahvana. 💙
Hidasta Elämää, päivä kerrallaan
Kiitos siis kaikille teille, jotka olette olleet tukenani, etsineet minulle tietoa, johdattaneet minua oikeaan suuntaan, tsempanneet ja luoneet uskoa, antaneet neuvoja, tutkineet ja hoitaneet äitiä muilla keinoin – mitkä ovat auttaneet ja äiti on saanut jo energiaa takaisin 😍 🙏 Olen ikuisesti kiitollinen teidän aidosta rakkaudesta ja avusta. Teistä minulla tulee onnenkyyneleet silmään. 💗
Pian saamme äidin luultavasti palvelutaloon, jossa saamme toivottavasti parempaa tukea ja palvelua – SILLÄ MEHÄN SIITÄ MAKSAMME. Ja rahahan oli se, mikä tässä elämässä määrää!
Kumpa olisikin suuri summa rahaa, jolla voisi lennättää äidin Saksaan kokonaisvaltaisiin syöpähoitoihin. Ne ovat valovuoden edellä meitä. Siellä jo ravitsemus ja kehon tasapaino asiat ovat tärkeässä asemassa.
Ja rahaa, jolla saisi äidille henkilökohtaisen kuntouttajan ja kävelykoneen, jolla hän voisi opetella kävelemään uudestaan. 💔
Rukoilen ja pyydän apua, joka taholta.
Itketään silloin kun itkettää. Sillä ”Itkemisen jälkeen tulee hyvä olo”
-veljentyttö 6v.
💁-Anni