PIDÄ ITSESTÄSI HUOLTA.
Minä puhun nyt lapsen suusta teille kaikille vanhemmille.
Tärkein sanomani on, pitäkää itsestänne huolta myös lastenne ja läheistenne takia. Lapsenne tarvitsevat teitä aina, vaikka he olisivatkin aikuisia – olette silti aina äiti ja isä. Rakastaa itseänne, jotta voitte rakastaa myös muita.
Siitä on kohta kaksi vuotta kun he nukkuivat pois. Elämäni tärkeimmät ja rakkaimmat henkilöt – äiti ja isä.
Pikakelaus taaksepäin, elämämme oli ihanaa, normaalia onnellista perhe elämää. Isällä tosin oli haasteita diabeteksen ja sydämen kanssa ja äidillä lonkka- ja selkäkivun kanssa. Nautimme elämästä yhdessä tiiviinä perheenä, mökkeilimme, matkustelumme ja vietimme perhepäivällisiä. Kunnes tämä kaikki alkoi yks kaks muuttua..
Äitini alkoi käyttäytyä oudosti, hän vaikutti surulliselta ja häntä ei huvittanut oikein mikään. Hän ei jaksanut tehdä oikein mitään eikä yksinkertaisesti huvittanut, mitä hän itse ihmetteli. Yöt meni valvoessa ja syke hakkasi taivaissa – mihin kukaan ei osannut sanoa juuta tai jaata tai edes auttaa.
Tätä jatkui aika pitkään, useita kuukausia, varmaankin yli puoli vuotta, ellei lähemmäs vuoden, en oikein muista.. Yks kaks äiti alkoi vielä kaatuilla ja tunsi yhä enemmän ahdistusta sisällään. Äiti oli pitkään outo, ei oma itsensä..
Sitten tuli se puhelinsoitto 2016 joulukuussa veljeltä “äidillä on aivokasvain”…. sitten tuli se puhelinsoitto äidiltäni “se on pahalaatuinen”…. kaaduin lattialle polvilleni, itkin ja huusin puhelimeen äidilleni, etten voi elää ilman häntä, johon äitini totesi vahvana ja coolina “tottakai voit”.
Tästä seurasi kauheat kuukaudet sädehoidoissa, sytostaatteja, pillereitä, kaatumisia, leikkauksia, halvaantumista, näkökyvyn heikkenemistä, lähimuistin menetystä, pelkoa ja hirvitystä – mutta suuri rakkauden valo piti minut pystyssä, vahvana, tekemässä kaikkeni äidin eteen.
Luin kaikki käsiin saamani syöpä aiheiset kirjat ruokavalio hoidosta, lisäravinteista, selviytymisestä, parantumisesta, luin ympäri maailmaa syöpäsairaiden “ihme”parantumisista ja otimme neuvoa niiden tavoista parantua, opiskelin ruoka-aineita, jotka tehostavat immuunipuolustusta, luin mielen vaikutuksesta, psykologiaa ja positiivisen ajatusmaailman voimaa, olin äitini coach, sparraaja, valon ylläpitäjä.
Kunnes äitini ei enää pärjännyt kotona ja joutui sairaalahoitoon, joka johti isäni syvempään masennukseen, stressiin, ahdistukseen, joka johti pääsiäisen alla 2017 hänen kuolemaansa. Sydänkohtaus, viimeinen pisara isäni keholle.
Tästä seurasi hautajaisia, suunnittelua, paperihommia, tilien sulkemista, äidin lohduttamista, äidistä huolta pitämistä. Omaa terapiaa, käsittelyä, puhumista, hoitoa. En luovuta. En voi. En nyt. En koskaan.
Koskaan ei tiedä milloin otamme viimeiset henkäykset.
2 kuukautta myöhemmin. Äitini kunto heikkeni, mutta mieli voimistui, huumori palasi, kivut väheni – kunnes lääkäri sanoi ne sanat: sinä kuolet, tästä ei selviä.
Äiti masentui, elämänilo hiipui hiljalleen, koitin piristää, jaksaa, mutta äiti kokee “mitä merkitystä on enää millään?”, ei saa apua, ei neurologista hoitoa, lääkärit eivät auta, kunta ei anna rahaa, hän on “kuolemaantuomittu” – mutta mitä jos oikeasti ei?
Kuka voi leikkiä Jumalaa, kuin Jumala itse?
Äidin kunto romahti, kukaan ei auttanut, itkua, huutoa, kukaan ei välitä. Äitini ei merkinnyt heille mitään, mutta minulle hän oli koko elämä. Hänet tuomitaan saattohoitoon. Päästän irti. Puhelin soi “huonoja uutisia”. Hän on kuollut. En voi uskoa sitä.
Hautajaisia, suunnittelua, paperitöitä, suruvalitteluja. Sama rumba taas uudestaan. Olen orpo. Kuolinpesän tyhjennystä, itkua, raivoa, surua, ikävää.
En ole yksin, mutta yksinäisempi kuin koskaan.
Muistan tämän kaiken kuin eilisen…
Itku tulee vieläkin arvaamatta, mutta mitä sitä häpeämään? Se kuuluu elämään syntymästä asti.
OMAn elämäni päähenkilö
Aika on minulle vähän hämärän peitossa, mikä tapahtui 5 vuotta sitten tai vuosi sitten – kaikki yhtä sekamelskaa mielessäni. Ajalla ei ole enää oikeastaan mitään merkitystä, historia on ”silloin joskus” tai ns ”edellinen elämä” jolla viittaan ennen vanhempieni kuolemaa. Ihan sama oikeastaan, mitä merkitystä?
Elämä on tässä ja nyt.
Yks kaks koko elämäni muuttui ja sillä on merkitystä. Sitä rakennan yhä edelleen, uutta elämääni. Jossa minä olen päähenkilönä ja vastuussa. Ei äitini, ei isäni, ei isoäitini, ei aviomieheni tai veljeni, vaan minä. Minä itse, ja se tuntuu monesti ihan hemmetin yksinäiseltä, vaikka en ole yksin. Vanhemmissa on ainutlaatuinen kantava voima, mitä ei voi korvata.
Läheisen kuolemasta toipuminen ottaa oman aikansa.
Läheisen tai läheisten kuolemista toipuminen ottaa oman aikansa ja se muuttaa muotoaan koko ajan. En tiennyt 2 vuotta sitten mitä minulla on edessä, takana, tulossa. Mutta tähän oli vain pakko hypätä, pakko pärjätä, pakko hyväksyä, pakko suoriutua eteenpäin.
Tai itse asiassa ei ole pakko kuin kuolla jossain vaiheessa elämää, muuten kaikki on vapaaehtoista, omista valinnoista kiinni. Ja minä valitsin selviytymisen. Se on minun vastuulla, minun käsissäni, ei kenenkään muun.
Toinen vaihtoehto olisi ollut kuolla mukana, mikä totta puhuen kävi kyllä välillä mielessä, koska ikävä oli sydäntä raastava. Mutta fiksuna ja vahvana ihmisenä tiesin ja tiedän, etten ikinä tulisi sitä tekemään. Selviytyminen oli parempi vaihtoehto, oppia elämään ilman heitä, suru parhaana ystävänä.
Kaikkeen oppii kun niin päättää.
jokaisen suru ja menetys on henkilökohtainen ja uniikki.
Se on aina raskasta, mutta voimme kuitenkin itse valita kuinka käsittelemme surua:
- Vaivummeko sängyn pohjalle ja luovutamme, hiljaa kuihdumme ja katoamme pois.
- Syytämmekö muita ihmisiä, asioita, Jumalaa ja elämme valtavassa vihassa, joka sairastuttaa meidät ja saastuttaa lähipiirin.
- Elämmekö itsesäälissä ja ruikutamme kuinka elämä on raskasta ja itkemme illasta toiseen miksi minä, miksi minulle, mitä pahaa hän tai minä olen tehnyt.. Tämä ei pidemmän päälle auta ketään – varsinkaan itseäsi.
- Kiellämme kaiken ja elämme elämää kuin ”mitään ei olisi tapahtunut”, emme halua käsitellä kuolemaa ja surua koska se on liian kivuliasta, lakaisemme sen maton alle, emmekä katso peiliin.
- Feikkaamme että olemme hyper yber okei, kunnes yhtenä kauniina päivänä päämme sanoo PIM ja sitten onkin tosi kyseessä.
Mikään näistä ei kuullosta kovin fiksulta tavalta, eihän?
Kaikki nämä itse asiassa sairastuttaa pidemmän päälle sinua itseäsi, kaivat ns. omaa kuoppaasi, jos et käsittele tunteitasi ja anna niiden tulla ulos.
Kaikki tunteet kuuluu elämään ja on osa sitä – täysin normaalia.
Surusta tulee myös osa elämääsi ja se elää mukanasi.
Välillä me vain menemme egon vangiksi ja esitämme jotain mitä emme todellisuudessa ole, koska yhteiskunnassa ei ole coolia itkeä, suuttua tai juuri mitään muutakaan. Suljemme, piilotamme ja peitämme tunteemme ja tämä on hirvittävintä mitä voimme tehdä. Tunteet on tehty koettaviksi ja käsiteltäviksi.
Minä valitsin kaiken tämän cocktailin, olen käynyt jokaisen tunnevyöryn läpi, kokenut sen ja miettinyt sen merkityksen ja sitten luopunut siitä. Annoin ja annan vieläkin kaiken surun, kiukun ja pettymyksen tulla ulos ja sitten taas jatkan matkaani. Tunteet tulee ja menee, jos ne jäävät sisällemme, ne vain sairastuttavat meitä itseämme.
suru on suuri opettaja
Suru on ollut suurin opettajani tässä elämässäni. Kohtasin pahimman pelkoni 26-vuotiaana ja aion käsitellä sen kunnialla loppuun asti.
Samalla se on opettanut minua kantamaan entistä enemmän vastuuta omasta elämästäni. En halua koskaan kenenkään minun läheiseni kokea samaa MINUN kohdallani ja siksi pidän itsestäni parasta mahdollista huolta, sillä rakastan itseäni ja niin pitäisi jokaisen tehdä.
Olet oman elämäsi tärkein henkilö.
Ajatuskin siitä, että jos minulla on joskus lapsia, minä makaisin sairaalassa sairaana, läheisten huolen aiheena, kokien sen minkä minä koin, oksettaa.
Siksi ravitsen itseni hyvin, käsittelen traumani, koen tunteeni, koitan elää jokaisen päivän nauttien jokaisesta hengenvedosta ja upeasta maailmasta jota saan katsella. Toteuttaa unelmiani, tehdä asioita joita rakastan. En kanna kaunaa, vihaa, katkeruutta tai muutakaan, sillä tiedän kuinka myös ajatukset sairastuttaa.
Ei ole olemassa yhtä ainoaa asiaa jota voisin osoittaa sormella, että sinä tapoit äitini tai isäni. Ei. Ei se nyt ihan niinkään mene, vaikka äidin kohdalla mielestäni virheitä tehtiinkin ja ei kunnon hoitoa saatu, mutta silti se ei ole hoitajan tai lääkärin vika. Ne vain tottelevat omia ”lakejaan”, sillä he ovat osittain aivopesty, uskomaan yhteen “totuuteen”. Tämä koko länsimaisen lääketieteen byrokratia on syvältä mätä ja pitäisi muuttua paljon syvemmältä, jotta ihmiset muuttuisi, eikä raha määräisi. Ihmisen arvo on 0€, jos hänestä ei ole hyötyä yhteiskunnalle. Ja minä kannan oman korteni kekoon senkin muuttamisessa.
pidä itsestäsi huolta, olet arvokas
Jokaisella ihmisellä on kuitenkin olemassa myös oma vastuu.
Oma vastuu elämästään, valinnoistaan, ajatuksistaan, teoistaan.
Myös äidilläni ja isälläni oli. Sairautta ei voi vyöryttää kenenkään niskaan, sillä usein se on monen asian summa: mieli, keho, ruoka, ajatukset, liikunta, lääkkeet, ympäristö, ihmissuhteet, geenit. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Toki valtakunnallisessa hoidossamme on paaaaaaaljon parannettavaa, jotta ihmistä alettaisiin hoitamaan kokonaisvaltaisesti ja ihmisarvo ja inhimillisyys olisi kohdillaan. Mielenkiinnosta seuraan, ottaako Suomi mallia esimerkiksi Saksasta. Todella toivon niin.. Suomi tarvitsee enemmän terapiaa, vähemmän lääkkeitä.
Äitini ja isäni tekivät valtavasti minun silmissäni virheitä heidän elämässään, osan tiedostamattomasti ja osan tiedostaen. Tiedämme, että esim. tupakka ja alkoholi on pahasta, mutta silti niitä vedetään? Tiedämme järkevän, terveyttä ylläpitävän ruokavalion, mutta miksi niin harva syö niin?
Myös vanhempani osittain vähättelivät niitä, mikä minua harmittaa.
Ihan kuin tulevaisuus ei kiinnostaisi tai elämää pidettäisiin itsestään selvyytenä, kunnes tulee se päivä kun sairastut vakavasti tai pahimmassa tapauksessa kuolet hetkessä – niin kuin isäni, joka sai sydänkohtauksen ja lähti siltä seisomalta. Ja hänen sydänkohtausriski oli valtava, jonka tiedostimme ja hän tiedosti jo vuosia, mutta hän ei vaan saanut elintapojaan kuriin tai ei piitannut niistä. Kerskaili vain ettei ole koskaan flunssassa – mutta oli diabetes, kolesteroli, korkea verenpaine ja sydämen eteisvärinä – minusta näiden rinnalla flunssa on pikku juttu? 😀
Joten hyvät ihmiset muuttakaa elämäänne vielä kun voitte, älkää odottako tai kerskailko liian pitkään, ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
Välillä muutos on vaikea, eikä se tapahdu hetkessä, mutta se on hyväksi teille ja teidän läheisillenne. Miettikää tarpeeksi painava syy, niin muutos on helpompaa.
Useimmat sairaukset voivat kehkeytyä vuosien aikana, ei yhdessä päivässä, siksi ennalta ehkäisy on tärkeää!
vastuun ottaminen omasta terveydestä
On niin paljon asioita, joihin voimme itse vaikuttaa elämässämme, mutta harva ajattelee niitä.
Harva äiti tai isä myöskään ajattelee omaa terveyttään lasten näkökulmasta – mitä jos minä sairastun, kuinka käy lasten? Kuka niitä hoitaa? Kuka niistä pitää huolta? Kuinka kauan he surevat ja keräävät sydämen palasia päästäkseen jatkamaan elämää, joka päivä ikävöiden?
Tai ainakin minun mielestäni, kun katson ja tarkkailen ympäristöä, näky saa minut surulliseksi, kun huomaan niin paljon teollistumista ja huonoja valintoja sekä elämäntapoja. Paljon padottua vihaa, katkeruutta, kateutta, stressiä, elämään kyllästymistä.. Eletään helppoa elämää mukavuusalueella, mikä voi osalle koitua kohtaloksi.
Vanhemmat kyllä pitävät hyvää huolta lapsistaan, mutta entä itsestään?
Tämä on yksi asia mikä minua on harmittanut vanhempieni menetyksen jälkeen todella paljon.
Ken tietää kuinka kauan meillä olisi voinutkaan olla vielä yhteistä aikaa, jos he olisivat eläneet terveellistä elämää ja pitäneet huolta kehostaan, mielestään ja itsestään? Ehkä he olisivat tanssineet häissäni, tutustuneet aviomieheeni, nähneet tulevaisuudessa mahdolliset lapseni, yritykseni, sen, kuinka paljon omistan elämästäni hyvää tehden, parantaakseni edes hitusen maailmaa. Mutta olen myös kiitollinen kaikesta ajasta, jonka heidän kanssaan sain viettää, se oli upeaa aikaa. <3
Uskon että meillä on tietty tehtävä, oppiminen ja luominen täällä ja sitten matka jatkuu, mutta mukana on myös valinnan vapaus. Siksi uskon, että me todella voimme vaikuttaa elämämme laatuun ja pituuteen.
Tämän tähden minä pidän itsestäni huolta, jos joskus sairastuisin – olisin ainakin ylpeä elämästäni, elämäntyylistäni ja siitä että ainakin tein kaikkeni hyvinvointini eteen. Ei tarvitsisi miettiä ”olisinpa tehnyt toisin..”.
Olisi ollut vielä niin paljon yhdessä tehtävää ja jaettavaa.
Antaisin mitä vain, että saisin vielä edes yhden päivän. Yhden päivän pitää kädestä kiinni, kertoa kuinka rakastan heitä, arvostan kaikkea, mitä he minun eteen tekivät, kuinka rakastavaisia, reiluja ja ymmärtäväisiä vanhempia he olivat, kuinka hauskaa meillä oli yhdessä ja kuinka nautin joka minuutista.
Saisinpa nähdä vielä kerran heidän ihanat hymynsä ja rakkaudentäyteiset silmänsä, kuulla heidän hersyvän naurunsa, haistaa heidän turvallisen tuoksunsa, tuntea tuota äitien ja isien vilpitöntä puhdasta rakkautta. Se on puhdistavaa, maadoittavaa ja rauhoittavaa.
Mutta ei, meidän yhteys on muuttanut muotoaan henkimaailmaan.
Voin vain muistella menneitä ja kuvitella näitä toivomiani asioita. Mutta kun olen oikein hiljaa ja keskittynyt, voin tuntea heidän läheisyyden ja vastaanottaa vielä heidän rakkauttaan ja viestejään. Se on erilaista, mutta niin lohduttavaa.
Elämä jatkuu aina, se vain muuttaa muotoaan. Samaa tekee suru.
Ikuisesti jälleennäkemistä odottaen, tyttärenne Anni.
PS. Pitäkää itsestänne huolta. Kukaan muu ei voi muuttaa elämääsi kuin sinä itse.