Äidin kuolema, hyvä vai huono asia? Kuolema, joka todella järkytti.
Äidin kuolema. Tämä pitkä, tunteita purkava kirjoitus, kertoo päivästä, jota toisaalta osasin odottaa, mutta toisaalta en… Tuo päivä, oli lauantai heinäkuun 22 päivä vuonna 2017..
Äitimme nukkui pois. Kuoliko äiti syöpään vai hoitovirheeseen?
Tämä on todella paljon ristiriitaisia tunteita herättävä asia minulle. Oliko hyvä, että hän pääsi sairaudestaan, huonosta kunnostaan, toimimattomasta kehostaan irti, ikuiseen elämään sielujen maailmaan… vai tapahtuiko hänelle kamala onnettomuus, hoitovirhe, joka olisi voitu tutkia, ehkäistä ja parantaa, sekä näin ollen äidin elämä olisi vielä keskuudessamme jatkunut?
Tämä on rehellistä tunnetta ja tekstiä, sekä tunteikkaita kuvia. Miksi piilottelisin niitä? Koska tämä on osa jokaisen meidän elämää – jossakin elämän vaiheessa. Aiemmin keväällä menetin isäni yllättäen, kirjoitin siitäkin. Se helpottaa.
Kuvassa äiti pienenä, katselimme mummin kanssa vanhoja kuvia
Päivät ja oireet ennen äidin kuolemaa
Olin juuri ollut viikon sen aikaisen mieheni mökillä Ikaalisissa lomalla, rentoutumassa ja viettämässä aikaa mieheni ja hänen vanhempiensa kanssa, ennen äidin viimeisiä hetkiä. Kun lähdimme Ikaalisiin, äiti voi hyvin – oli pirteä ja puhelias.
Muistan vielä kun huolestuin siitä, että olen viikon pois hänen luotaan.. Sanoin äidille, että veljeni hoitavat häntä sen ajan – syöttää vitskut ja itse tehdyt marjakiisselit ym. päivittäin. Sillä oli tärkeää, että äiti sai ravinnerikkaampaa ruokaa, kuin mitä sairaalassa oli tarjolla (einesruokaa, jota ei voi edes ruoaksi kutsua). Äiti sanoi minulle, että ”ole ihan rauhassa, äläkä pidä kiirettä – ei mitään hätää.” Voi äiti, kumpa ei tosiaan olisi ollutkaan mitään hätää…
Silloinen mieheni jäi vielä toiseksi viikoksi mökille, mutta minä tulin takaisin pk-seudulle, en pystynyt olla pidempää erossa äidistä, vaan oli jo iso kaipuu hänen luokse. Menin heti maanantaina äitiä tapaamaan ja huomasin heti, että nyt kaikki ei ole hyvin. Hänen vasen silmänsä roikkui oudosti ja vasen puoli ei muutenkaan toiminut oikeastaan sitäkään vähää, mitä aiemmin. Äiti oli vaisu ja hiljainen, eikä oikein jutellut. Aistin heti, että nyt on tapahtunut jotain!
Päivä päivältä tilanne paheni, olikohan se keskiviikko, kun äiti oli VIELÄ huonommassa kunnossa ja alkoi hengittää erittäin raskaasti. Rintakehä pullistui ilmaan ja kuului kauhea rohina, kun äiti yritti saada happea. Hän ei vastannut minulle oikein mihinkään, mitä yritin häneltä kysyä.
Sain “itkuraivokohtauksen” sairaalassa ja huusin siellä apua, että mikä äitiä oikein vaivaa – sanoin, että hänet pitää viedä Lohjalle tai Meilahteen tutkimuksiin, koska näyttäisi, että hän on saanut infarktin tai jotain muuta. Sanoin henkilökunnalle, että pitäähän potilaat tutkia eikä jättää makaamaan tuossa kunnossa, kun selvästi näkee, että jotain on tapahtunut! Mutta kukaan ei tehnyt mitään..
Äiti ei puhunut minulle paljon mitään, mutta ymmärsi kyllä kaiken, hän vastasi harkitusti mihin jaksoi, ja niihinkin lyhyesti.
Äidin verenpaineet ja syke, joka oli pitkään ollut todella korkealla.
Kun yrität tehdä kaikkesi rakkaasi vuoksi, mutta kukaan ei auta sinua.
Sairaanhoitaja, jolta kysyin onko äitiä tutkittu, että mikä häntä vaivaa, ettei tämä ole todellakaan normaalia – vastasi vain, että jos on infarkti, niin ei sille kuitenkaan mitään voi tehdä ja jankkasi, että “ymmärrä nyt, äidilläsi on parantumaton syöpä”, eikä tutkimuksia tai apua herunut. Olin järkyttynyt.
Samainen nainen selitti mitä on kokenut ja nähnyt ambulanssi työssä aiemmin ja työssään muutenkin, samanlaisia tapauksia – niin, mutta kun jokainen ihminen ja sairaus on YKSILÖ, ei ole toista täysin samanlaista sairautta oireineen, koska jokaisen keho on ja toimii erilailla, joten tuollaiset tarinat oli minusta täysin turhia ja vastuuttomia puhua omaisille.
Ja tämä kaikki tapahtui äidin huoneessa, äidin läsnäollessa. Mietin vain miltähän ÄIDISTÄ mahtoi tuntua kuulla tuo kaikki, kuinka apua ei saa, koska hänellä on heidän mielestään “parantumaton sairaus”. Ja hän vain makasi pystymättä puolustamaan itseään tai vaatimaan apua. Täysin avuttomana.
Tämä oli IHAN KAUHEAA, se avuttomuuden tunne, mikä valtasi sydämeni ja huoli äidistä, meinasi tukehduttaa minut. Minusta se oli erittäin törkeää ja sopimatonta käytöstä. Kyseessä oli kuitenkin IHMINEN, ei vain roskakasa!
Tunsin äitini paremmin kuin kukaan heistä. Tiesin miten hän käyttäytyy minun ja perheemme kanssa ja miten taas henkilökunnan kanssa. Vietin hänen kanssaan koko elämäni, todella tiiviisti – näin kivut, näin ilot – tiesin milloin hän ajatteli mitäkin. Ja kuinka hän kaipasi apua ja oli peloissaan mitä hänelle tapahtuu, vaikkei sitä ääneen sanonutkaan. Myöskin se huoli, kun hänen rakastamansa tytär yrittää saada hänelle apua ja oikeutta.. Tunsin sen kaiken.
siitä alkoi äidin Viimeiset elinpäivät
Minun mielestä oli vaikea kuvitella, että äidin aivokasvaimella/syövällä olisi ollut osaa tässä, koska tämä radikaali muutos tapahtui niin yks kaks. Se kauhea hengenahdistus ja ilman “repiminen” sisään, kun tuntui ettei hän saa happea.. En toki tiedä, miten syöpä pään sisällä käyttäytyy, mutta olin nähnyt äidin tilanteen alusta asti, lähes päivittäin ja näin hänen käyttäytymisen ja muutoksen koko sairauden aikana.
Ennen tätä hän oli pirteämpi ja parempi kuin aikoihin isän kuoleman jälkeen. Ja me kaikki lapset, äidin veljen perhe ja muut ystävät huomasivat saman. Kivut olivat vähentyneet huomattavasti, samoin paha olo ja väsymys.
Vaadin äidille siirtoa Nummelasta muualle, jolloin sairaanhoitaja sanoi, että pyytää lääkärin juttelemaan kanssani asiasta. Menin siis itkien lääkärin luo ja kysyin MIKÄ äitiä vaivaa, mitä hänelle on tapahtunut. Eipä hänkään osannut selittää tai kertoa, vetosi myös syöpään ja että syöpä päässä on varmaan muuttunut.
Sanoin hänelle, ettei sitä voi tietää kuvaamatta tai tutkimatta, johtuuko tämä siitä – tuskin hänellä röntgen katsetta on. Sanoin myös, että kai hänkin ymmärtää ettei syöpä päässä päivässä räjähdä ja hän vastasi että ei. Sanoin, että minusta tämä on julmaa kohtelua ja käytöstä, että ihminen, veronmaksaja, ELÄVÄ JA AJATTELEVA yksilö jätetään makaamaan tuohon kuntoon selvittämättä mikä häntä vaivaa, vain sen takia, “koska hänellä on parantumaton sairaus”. Kerroin, että minusta tämä on törkeää, sairasta ja epäinhimillistä käytöstä.
Eli suomeksi heidän ajatusmaailma – miksi tutkia ja laittaa rahaa potilaaseen, kun hän kuolee kumminkin? Tällaista olen kuullut paljon myös muilta joilla ollut lääkäreiden mielestä parantumaton syöpä – hoito ja palvelu muuttuvat TÄYSIN siitä hetkestä eteenpäin. Aika julmaa, kylmää ja sydämetöntä touhua – eikö vain? Ei uskoisi tällaista koti Suomesta.
Äidin kohdalla palvelu ja panostus oli sairauden alusta asti huonoa ja syrjivää.
Puolustuskyvyttömän puolustaminen viimeiseen asti
En siis saanut äitiä siirrettyä mihinkään vuodeosastolta. Itkin ja hätäännyin, tunsin sisälläni vihaa, pettymystä ja etovaa oloa yhteiskuntaamme kohtaan. Näinkö meitä kohdellaan silloin, kun ansaitsisimme ihanimmat viimeiset hetket mitä meillä tulee olemaan ja apua? Oksettaa nytkin, kun tätä kirjoitan.
Enkä väitä, että kaikki äitiä hoitavat olisivat käyttäytynyeet huonosti, oli todella mukavia ja sydämmellisiä hoitajia myös, mitkä saivat hymyn äidin huulille. Lääkäreistä kaikki olivat (valitettavasti) kylmiä, negatiivisia, eivätkä yhtään tsemppaavia. Tähän on helppo kommentoida “kyllä meillä on Suomessa asiat hyvin”, joo, osittain kyllä, mutta osittain ihan hemmetin pielessä, kun näkee ”verhon toiselle puolelle”.
Kukaan joka ei ole samanlaisessa tilanteessa ollut ja tällaisia kokenut tai nähnyt, ei voi uskoa tai tietää, ettei asiat todellakaan mene niinkuin luulisi. Olemme kaikki todella pettyneitä kunnalliseen hoitoon koko perheessäni – en yksin minä.
Viimeiset kädenpuristukset äidin vierellä
Sain puhuttua äidille happiviikset, jotta hengitys helpottuisi ja happiarvot nousisi. Uskomatonta, että sitäkin piti MINUN itse pyytää lääkäriltä ja hoitajilta.. Viiksillä äidin happiarvot saatiin nousemaan ja mukavat hoitajat mittasi sykettä ja kuumettakin vähän väliä, kun epäilivät keuhkokuumetta.
Päivä päivältä äidin kunto huononi ja huononi, varasimme hänelle Töölöstä yksityisen neurokirurgin ajan sekä pään magneettikuvauksen. Ajattelimme, että viedään äiti sitten itse tutkittavaksi, jos ei kerran kukaan muu meitä auta. Kysyin äidiltä vielä itse, että haluaako hän lääkäriin, että nyt pitää olla rehellinen ja sanoa. Hän vastasi joo.
…Valitettavasti emme ikinä ehtineet viedä ja kuljettaa häntä lääkäriin, koska perjantaina, kun hänen lääkäriaikansa olisi ollut, oli äiti jo niin heikko, ettei häntä voinut siirtää. 🙁
Itkin vielä enemmän ja rukoilin, että hän jaksaisi viikonlopun yli ja olo paranisi, jotta voisimme viedä hänet sitten alkuviikosta lääkäriin ja pään kuvauksiin. Toisin kävi…
Viimeinen hoitopalaveri
Otin yhteyttä ylilääkäriin, koska halusimme veljien kanssa puhua äidin tilanteesta ja tästä käytöksestä, mihin emme olleet tyytyväisiä. Mm. Kun kysyin äidin omalta lääkäriltä, että voisiko hän katsoa äidin tiedoista onko häneltä tutkittu sydämen vajaatoimintaa, mihin hänen sykkeen nousu voisi viitata. Mies lääkäri vastasi minulle “minä en katso mitään mistään”. Että sillä lailla. Kivaa kohtelua eikö? Oikein aplodeja ansaitsevaa.
Meillä oli perjantaina palaveri ylilääkärin sijaisen kanssa ja keskustelimme asioista. Ylilääkäri sanoi, että hänen mielestään äidillä on kaikki oireet, mitkä viittaa kuolemiseen. Kuolevan potilaan hengitys, toimintojen hidastuminen ym, että hän on nähnyt monta kuolemaa ja äidin tapauksessa nyt näyttäisi siltä, että hän olisi saattohoidossa.
Tämä tuli meille kaikille shokkina, yllätyksenä. Että MITÄ nytkö hän yks kaks kuolee??? Ja kukaan ei edes tiedä miksi, kun häntä ei edes tutkittu! Olimme ymmällämme, mutta ymmärsimme, että tilanne oli vakava ja että aikaa voi olla vain muutama päivä enää.
Ylilääkärin sijainen pahoitteli myös äidin oman lääkärin käytöstä ja sanoi, että nuori lääkäri – ei oikein osaa vielä asiakaspalvelua. Sanoi myös, että jos meillä on asioita mihin emme ole tyytyväisiä, voimme palata niistä ylilääkärille sitten kun hän tulee lomalta ja tehdä valituksen, mikäli haluamme.
Ja sen kyllä vielä aiomme tehdä oikeuden ja kohtuuden vuoksi, jotta jatkossa tällainen käytös saataisiin muuttumaan.
Emme kertoneet äidille mitään palaverin aiheesta, menimme hänen luokseen ihan kuin aiemmin. Hymyilimme, hoidimme, kerroimme juttuja.
Jäin lukemaan hänelle kirjaa ääneen (uusinta Harry Potteria, äiti rakasti niitä kirjoja) ja syöttämään marjoja. Hän oli liian väsynyt kuulemaan mitään huonoja uutisia – tai mistä tiedämme, oliko lääkärit jo aiemmin hänelle puhuneet asiasta? Kun aiemminkin hänelle sanottiin suoraan, että hän tulee kuolemaan, mitä ei potilaalle saisi IKINÄ tehdä, tämän oikeat ammattilaiset tietää.
Perjantaissa oli sulattelemista, ajatukset vilisi päässä. Koko elämä. Lapsuus. Kaikki. Mietin, että ei tämä voi päättyä näin juuri kun kaikki oli menossa parempaan päin.
Hautakimppuni runo, ei ole olemassa oikeita sanoja..
Lauantai, jonka muistan ikuisesti.
Koitti lauantai, menin heti aamupäivästä taas sairaalalle. Purskahdin itkuun heti, kun pääsin hänen huoneeseen. Äiti oli silmät kiinni, repi happea sisään niin että kohina kävi, piti enää toista silmää vain hiukan raollaan. Ei jaksanut puhua, oli niin väsynyt.
Itkin ja silitin äidin päätä ja sanoin että kaikki on hyvin – ei tarvitse pelätä. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Rintaa puristi. Pidin äitiä kädestä kiinni ja hän minua, ja silitin, silitin vain. Hymyilin kyynelten läpi, kun hän kurkisti luomen takaa.
Itkin harvoin hänen nähden koko sairauden aikana, koska tiesin, että oman lapsen itkeminen tuntuu ja sattuu vielä enemmän, kaiken muun oman pahan olon lisäksi, joten halusin näyttää äidille että olen vahva – vaikka kyllä hän tiesi kärsimykseni, mutta en halunnut lisätä sitä hänelle.
Nyt en kuitenkaan voinut olla itkemättä… Sanoin hänelle, että älä välitä vaikka mä itken, itken siksi, että meillä on ollut niin ihana ja onnellinen elämä. Ja että rakastan häntä, enkä voisi olla kiitollisempi. Itken nytkin tätä kirjoittaessa, koska muistan tuon hetken ja sen tunteen niin hyvin. Kuin sydämeni olisi viilletty auki ja jätetty tikkaamatta, mutta silti tunsin valtavaa rakkauden tunnetta ja lämpöä. Katsoin rakasta äitiäni nauttien jokaisesta sekunnista. Luopumisen aika oli koittanut.
Äiti yritti sanoa minulle jotain, mutta en saanut yhtään selvää mitä. Hän oli jotenkin niin tokkurassa, ehkä lääkkeistä tai väsymyksestä. Harmittaa, kun en tiedä mitä hän yritti sanoa.. Kysyin hoitajilta voisinko mennä äidin viereen makaamaan sängylle, he sanoivat totta kai ja siirsivät äidin sängyn toiselle laidalle.
Viimeisen kerran vieressäsi
Siinä me sitten pötköteltiin vierekkäin viimeistä kertaa. Silittelin äidin päätä ja hiuksia kyynelten valuessa hiljaa kasvoillani. Sanoin, että älä minusta huoli – minä pärjään kyllä, sillä sinä olet tehnyt minusta vahvan. Äidin silmät olivat koko ajan kiinni ja hän vain makasi, hengitti raskaasti ja piti kädestäni kiinni, kunnes nukahti uneen.
Sitten äitini äiti, eli mummini (82v.) ja toisen veljeni avopuoliso tulivat huoneeseen myös. Olin aiemmin lähettänyt veljilleni viestin, että nyt on tilanne huono, että kannattaa tulla äidin luokse.
Mummi tietenkin hieman säikähti, kun näki lapsensa siinä kunnossa. Purskahti itkuun ja istui sängyn laidalle. Oli sydäntä särkevää nähdä äiti pitämässä lapsensa kättä, oli lapsi sitten minkä ikäinen tahansa.. Siellä me sitten yhdessä itkimme ja silitimme äitiä sekä juttelimme hänelle mukavia.
Molemmat veljeni lapsineen tulivat myöhemmin myös ja vietimme koko perhe yhdessä aikaa äidin luona. Välillä hän jaksoi kurkistaa toisella silmällä ja vastata sanalla kysymyksiin “ei” tai “joo” tai muun lyhyen sanan. Syötimme hänelle mustikoita ja muuta pientä ruokaa mitä meillä siinä oli. Ruoka ei enää maistunut niin hyvin kuin aiemmin, mutta maistui silti. Ja vesi myös.
Muut lähtivät sitten kotiin, minä halusin vielä jäädä äidin luokse. Luin hänelle hieman kirjaa ja laitoin telkkarista jotkut yleisurheilukisat, mitkä sattuivat tulemaan. Yhtäkkiä äiti hieman virkeni ja piti toista silmääkin auki. Kerroin hänelle mitä kaikkia lajeja yleisurheilukisoissa oli ja yks kaks hän kommentoi ”niin ja kuulantyöntöä”!! Whaaat se oli enemmän mitä hän oli sanonut aikoihin, ihan skarppina.
Syötin hänelle kalakeittoa ja koitin jutella sekä saada kontaktia. Äiti oli ihan kartalla, ymmärsi mitä juttelin ja mitä kysyin. Hän taas vastasi vain joihinkin tiettyihin kysymyksiin esim. kun kysyin onko kuuma – hän sanoi on. Onko kipuja – hän sanoi ei.
Otin tuulettimen ja laitoin sen sängyn jalkopäähän puhaltamaan ilmaa, koska äiti oli litimärkä hiestä. Pyyhin hikeä ja koitin saada hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Pelkäsin kovasti, mutta oli ihana nähdä hänet tajuissaan ja “järjissään” kun aiemmin en saanut selvää edes puheesta.
Kello läheni jo seitsemää ja aloin tekemään lähtöä kotiin, kun sairaalassa alkoi iltapuuhat. Sanoin äidille, että lähden kotiin, mutta tulen heti aamulla takaisin, että koittaa nyt vain nukkua paljon ja levätä. Nukkuessa hänen hengitys oli hieman rauhallisempi, vaikka kamalan kuullosta se oli silti. Mitään kipuja ei kuitenkaan ollut.
Äiti vastasi minulle heippa ja hyvää yötä, että nähdään huomenna. Ihan kuin ei mitään ”kummempaa” olisi ollutkaan.
Kotimatkalla bussissa luin “Elämän peli” -nimistä kirjaa (Viisas Elämä -sarjasta), siinä puhuttiin mielen voimasta.
Kirja sai minut yllättäen havahtumaan rukoilemaan eri lailla. Siihen mennessä, olin aina vain rukoillut ja uskonut, että äiti paranee ja tulee kävelemään vielä. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti minun maailmassani ollut.
Tällä kertaa rukoilin kuitenkin ensimmäisen kerran ÄIDIN TAHTOA ajatellen. Olemme usein surun ja pelon keskellä hyvin itsekkäitä, ettei vain meiltä vietäisi mitään pois..miettimättä välttämättä sen syvemmin toisen onnellisuutta ja olotilaa.
Rukoukseni bussissa meni about näin:
“Hyvä jumala, jos äiti itse haluaa lähteä isämme/miehensä luo – suo se hänelle ja anna hänen mennä, mutta jos äiti haluaa elää ja parantua – ole kaikella voimallasi apunamme ja anna hänen elää.”
Puhelu, johon en olisi halunnut vastata.
Tulin kotiin, söimme silloisen mieheni kanssa ja katsoimme leffaa, kunnes joskus puoli 12 aikaan puhelimeni soi. Tiesin sillä sekunilla, että tämä ei tule olemaan hyvä puhelu. Sairaanhoitaja soitti ja sanoi äiti on nukkunut pois…………..
Sain paniikin. Itkin. Huusin. Ei. Ei näin voinut käydä. Ei vielä, ei nyt. Ei äitiä. EI MINUN ÄITIÄ!!!
Se tuska oli sanoin kuvaamatonta, tuntui, kun sielustani olisi revitty osa pois ja jäljelle jäi tyhjyys. Ihminen, jonka kanssa jaoin 27-vuotta elämästäni, rakkaudestani… Vielä todella tiiviisti.. Elämäni rakkain ihminen oli nyt poissa.
Lähdimme vielä yöllä ajamaan sairaalalle mieheni kanssa ja veljet lähtivät kotoaan myös sairaalalle. Halusimme vielä käydä hyvästelemässä äidin heti, koska ulkomuoto alkaa aina vainajalla muuttumaan kuoleman jälkeen. Mielessä pyöri edelleen tuo outo tunne ja äidin tilanne, kuoliko äiti syöpään vai hoitovirheeseen?
Hän oli nyt jo kasvoiltaan keltainen ja naamasta turvonnut, mutta se ei pelottanut minua.
Isän hurjan ulkomuodon nähtyäni keväällä tiesin, että tämä ei tule olemaan mitään siihen verrattuna. Silitimme vielä äidin käsiä ja poskia sekä annoimme suukot lähtiessä poskelle. Tuo hetki tuntui samaan aikaan todelta ja unelta. Jokainen sekuntti mursi sydäntäni katsoessani äitiä – näinkö tässä nyt todella kävi? Elämä pyöri karusellina päässäni. Nyt on molemmat vanhemmat poissa. Kaikki se yhteinen on loppu – ainakin tässä näkyvässä maailmassa.
Loukkaavaa tässä hetkessä oli se, että äidin tavarat oli jo pakattu muovikasseihin sairaalassa. Me menimme hyvästelemään menehtynyt äitimme ja vastassa odottaa kassit täynnä tavaraa?! Eikö se olisi ollut meidän tehtävä kerätä ne? Eihän heillä ole minusta edes oikeutta koskea toisten tavaroihin, varsinkaan ilman lupaa?
Ja ystävämme hoitoalalta ovat sanoneet, että tällekin olisi ollut kuulemma aikaa ihan seuraavaan päivään asti ja meidän olisi pitänyt saada rauhassa tehdä se.
Todella kurjaa, että elämä on mennyt niin tunteettomaksi, missä ihmisten empatia ja sympatia? Tuli sellainen olo, että se todella on liukuhihnatyötä, toinen kun lähtee – äkkiä eroon – että saadaan seuraava maksava potilas sisälle!
Missä on se empatia, välittäminen, rakkaus IHMISYYTTÄ kohtaan? Olemme kuin jotain esineitä, mitä voi kohdella kuinka vain ja vielä 2000-LUVULLA. Tämä on oksettavaa. Harva miettii miltä nämä asiat omalla kohdalla tuntuisi ja kuinka haluaisimme itseämme kohdeltavan.
todellinen kuolinsyy
Vaadimme äidistä ruumiinavauksen, sillä meitä ihmetytti tämä äkillinen kuolema. Meistä kaikista tuntui, että äidille tapahtui jotain muuta yllättävää, kuin se aivosyöpä.
Ruumiinavauksen kuolinsyytodistus tuli ja siinä luki näin: Keuhkoissa on molemmin puoleinen keuhkovaltimotukos, joka on lähtöisin oikeasta reidestä.
Tämä oli järkyttävää. Tähän on moni hoito-alalla työskentelevä sanonut, että kyseessä on hoitovirhe, kun äidin keuhkoja ei kuvattu, eikä häntä tutkittu tai hoidettu millään lailla – muuta kuin niillä happiviiksillä (mitkä MINÄ vaadin) ja mitattiin kuumetta sekä sykettä.
Itse en ole lääkäri, enkä hoitaja, mutta minusta tuntuu, että tässä on jotain mätää.
Minusta tuntuu, ettei tämä kuolinsyy johdu syövästä, siis nämä tukokset, vaan siitä, että hänen kuntoutusprosessi oli huono ja loppujen lopuksi jätettiin sänkyyn makaamaan, joka aiheutti veritulpat.
Valvoin yli puoli vuotta monia öitä miettien miten voisin vielä äitiäni auttaa ja nyt valvon miettien tapahtuiko äidille vääryyttä?
Nyt kun mietin, niin äidin oikea jalka alkoi tärisemään tai vapisemaan ihmeellisesti yllättäen ennen tätä, eli liekkö se tukos alkanut siellä vaivaamaan? Ja tukokset aiheuttaneet tärinää/vapinaa jalkaan? Mutta mitään ei kuitenkaan hänelle tehty eikä tutkittu, vaikka kaikista asioista aina sanoin ja huomautin henkilökunnalle.
En tosiaan tiedä mikä on lopputulos. En halua kantaa vihaa ja kaunaa näitä asioita kohtaan, sillä se sairastuttaisi lopulta myös minut. Valituksen aiomme kuitenkin veljien kanssa tehdä ja saa sitten nähdä mitä siihen tullaan vastaamaan.
Minua tämä vaivaa suuresti, sillä mikäli virhe on tapahtunut, pitää hoitaneiden ihmisten ottaa vastuu siitä – ihan niinkuin missä tahansa työssä ja ammatissa. Muuten asiat eivät ikinä muutu ja muitakin tulee menehtymään tai kärsimään sen takia, että on oltu välinpitämättömiä tai huolimattomia.
Jos taas kuolinsyy johtuu jostain kummallisesta syystä aivosyövästä – hyvä niin. Silloin äidin aika oli tullut tiensä päähän ja hänen täytyi lähteä. Ja oli parempi niin, ettei hän tulisi kärsimään. Uskon, että kaikella on tarkoitus.
Silti herää kysymys, olisiko veritulppia voitu hoitaa/ennalta ehkäistä ja estää kuolema?
Eniten minua tässä surettaa juuri oikeus.
Äiti oli kiltti, auttoi AINA muita, halusi kaikille hyvää ja nimenomaan oikeutta. Hän piti vähemmistön ja KAIKKIEN puolia ja sitten hän saa huonoa hoitoa sekä kohtelua. Äiti oli maksanut eläkettä, jota ei ikinä ehtinyt saada – eikö niillä rahoilla olisi voinut hoitaa häntä kunnolla? Hänellehän ne olisi kuulunut. Se ei ole oikeutta ja se saa minut itkemään. Se minua raastaa ja tukahduttaa. Sillä rakastin ja rakastan edelleen, niin äärettömän paljon.
Toivon, että näkisin unen äidistä tai saisin jonkun muun kontaktin äitiin, mutta sellaista ei ole vielä tapahtunut. Uskon, että se tulee kuitenkin tapahtumaan, kun aika on oikea. Nyt odotan ja toivon sitä ehkä liikaa, niin se ei tapahdu. Uskon, että se kuitenkin tapahtuu ja tulee rauhoittamaan mieleni.
Olen jo saanut tietynlaisen sisäisen rauhan tämän asian suhteen, vaikka vielä itkettää ja ikävä on suunnaton. Puhun äidille välillä ääneen ja ajattelen häntä usein – tuntuu, kuin hän olisi läsnä. Siksi jaksan jo nousta energisenä uuteen päivään, hymy kasvoilla.
Elämä on kuitenkin ihmeellistä ja ihanaa. Ja haluan jatkaa omaa elämääni.
Kiitos jos jaksoit lukea tämän pitkän, minulle erittäin tärkeän tarinan. Puhun myöhemmin lisää kuoleman käsittelystä ja siihen liittyvistä ajatuksista – tämä oli tunteiden purkaus ja terapeuttinen kirjoitus lähinnä.
Toivon kaikkea hyvää sinun elämääsi ja sinun läheisillesi, muistakaa rakastaa
– Anni